Maailmanloppu tulee seinästä läpi

En ole maagiseen ajatteluun taipuvainen. Yleensä en usko, että Jumala rankaisee minua pahoista teoistani tai kohtalo kostaa, jos olen tehnyt vääryyttä.

Jotenkin sitä ei voi kuitenkaan välttyä ajattelemasta eilisen seurauksia herätessään perjantaiaamuna viiltävässä päänsäryssä kahdeksalta infernaaliseen poraamiseen. Seinän takana pora käy sellaisella voimalla, että voisi kuvitella maailman loppuvan viimeistään huomenna.

Mitä siis, selittelen pienelle pirulaiselle päässäni, otin ihan vaan pari kaljaa broidin kanssa. Ajattelin, että kun on vika päivä duunia etänä. Enhän mä edes sanonut mitään, enkä tehnyt mitään. Miksi ne naapuripöydän pojat muuten nauroivatkaan? Ai niin, voi ei..

Lapsia?

Parin päivän aikana muutamakin eri ihminen on kysynyt minulta, haluanko lapsia. Olen aina ajatellut, että saan joskus paljon lapsia, mutta kun tulee vanhemmaksi ja katsoo ympärilleen, sitä tajuaa, ettei se aina olekaan itsestäänselvyys. Ikää tulee ja ympärillä ihmiset elävät ihka oikeaa todellisuutta lasten kanssa. Sitten sitä miettii, että haluanko ihan aikuisten oikeasti lapsia. Ja joskus niitä voi haluta, mutta ei saa.

Toisaalta olen ikuisesti kiitollinen, että kummilapseni vanhemmat ovat antaneet minulle mahdollisuuden oppia rakastamaan vilpittömästi heidän lastensa kautta. Vasta lasten (ja heidän koko uskomattoman mahtavan perheen) kautta olen ymmärtänyt, miltä tuntuu, kun jotain vain rakastaan täysin ehdoitta. Kun riittää vallan mainiosti, että on vain olemassa.

Ei tarvitse olla tuomisia, lahjoja, merkkipäiviä, siistiä tai sen kummempia kuvioita. Voi olla tiistai ja kalakeittoa ja valkoviiniä ja muffinseja ja pahvisia sankarimiekkoja ja itse keksittyjä taistelukuvioita. Ja iltasatujen jälkeen vanhemmat voivat olla omia hysteerisiä itsejään, alle kolmekymppisiä ihmisiä, joilla on joskus härskit jutut, välillä hulvaton huumori, omat jengitervehdykset ja omat unelmat. Ja vaikka on jonkun vanhempi, itseä saa välillä lapsettaakin, voi pelata joskus videopelejä, eikä kaiken tarvitse olla niin vastuulista, aikuista ja vakavaa. Eikä luojan kiitos persoonan tarvitse muuttua, vaikka saa lapsia, eikä tarvitse yhdessä yössä muuttua keski-ikäiseksi ja kuolla pystyyn.

Joten.. Joo, kai minä haluan lapsia. Tai, haluaisin kai kokonaisen perheen, joka olisi minun näköiseni ja jossa saisin olla minä ja jossa kaikille muillekin annettaisi tilaa olla omia itsejään. Perheen, jossa olisi aitoa läheisyyttä, rakkautta ja välittämistä.

Ehkä mun pitää vaan adoptoida itseni kummipoikani perheeseen. Adoptoisikohan ne 27-vuotiaan tyttölapsen. Au pair kautta kolmas lapsi? Osaa kokata makaronilaatikkoa, nakkikastiketta ja spagettia ja valita ihan ok viinejä Alkon myyjän avustuksella.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti

Hullu rakkaus on meille monille hameväen edustajille tuttu päiväunelma naistenlehtien kirjoituskilpailuista ja kioskikirjallisuudesta. Molempia luetaan luonnollisesti vain mökillä tai kampaajalla. Tumma mies (mieluiten lääkäri tai hieroja) tuli ja sanoi, en voi elää ilman sinua, ja sen jälkeen Mira ja Kari olivat erottamattomat – ikuisesti. Ketä ei imartele kuulla olevansa toisen elämän tarkoitus, nostaa käden ylös nyt!

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se, loppuu kaikki sadutkin. Ei esimerkiksi, ja tämän tarinan opetus oli: en voi elää ilman toista, koska hän ei ole todellinen vaan omien tarpeideni luomus. Kuka haluaisi paeta todellisuutta sellaisiin tarinoihin?

Täydellisen parisuhteen unelma tuntuu olevan jotenkin kollektiivisesti hyväksytty harhakäsitys, jota kukaan ei halua oikaista. Myytin avulla myydään elokuvia, kirjoja, loma-matkoja, häitä ja asuinalueita. Toisaalta, uskotaanhan sitä horoskooppeihin, pikadieetteihin ja sääennustuksiinkin – hei, kyllähän ne joskus toteutuu.

Vaikka me kaikki tiedämme, ettei täydellinen rakkaus ole realistista, viikossa laihdutetut kilot tulevat takaisin ja kohtalomme ei olekaan kirjoitettu tähtiin, sitä kuitenkin salaa toivoo, jospa sittenkin. Entä, jos kuitenkin tapaan sen kaikki unelmat täyttävän toisen.

Miten monta kertaa olenkaan kuullut jonkun sanovan, se oli menoa sitten. Ja lähes yhtä monta kertaa olen kuullut, miten tarinat päättyvät kyyneliin. Täydellistä toista ei tietenkään ole olemassa. Sen tietää jokainen, joka on pysynyt parisuhteessa alkuhuuman jälkeenkin. Mikään kumppani ei voi tulla ja tehdä meitä onnelliseksi, kukaan ei riitä täyttämään kaikkia tarpeitamme. Joku vastuu omasta onnellisuudesta on meillä itsellämmekin.

Hullu myrskyisä rakastuminen on ihanaa, se vie pois yksinäisyydestä. Se on kaiken pelastava ihme. Harhaileva katse kapakassa, työpaikkaruokalassa, virastossa tai kirjastossa etsii vastakaikua. Ja kun joku vastaa katseeseen, se on menoa. Yhdenyön tuttavuudet tuntemattomien kanssa ovat huippuunsa viritetyn kaipauksen ilmentymiä. Hetken yhteys on yksinäisyyden huippu. Niin pohjaton on tarvitsevuuteni ja kaipaukseni toisen luo.

Zen buddhalaisuudessa puhutaan ”härän etsinnästä”. Meistä kaikista tuntuu kuin olisimme menettäneet jotakin kallisarvoista ja pyrimme palaamaan paikkaan, josta uskomme sen löytyvän. Kutsumme etsintämme kohdetta sielunkumppaniksi tai siksi täydelliseksi oikeaksi. Kun ihminen on rakastettu, hänestä tuntuu, että hän on viimeinkin kokonainen.

Kun täydellisessä suhteessa tulee ongelmia ja rakastetun suloiset ominaisuudet alkavatkin ärsyttää, eikä toinen onnistu tai suostu täyttämään kaikkia tarpeitamme, siniselle taivaalle alkaa kerääntyä uhkaavia pilviä. Näemme kaikessa hyvän ja pahan, mutta hyväksymme vain hyvän ja torjumme pahan. Kun huomaamme sielunkumppanissamme puutteita, olemme valmiit hylkäämään hänet. Tuomitsemme toisen ja ihmettelemme sitten yksinäisyydessämme, miksemme löydä oikeanlaista rakkautta. Auttaisi, jos uskaltaisi katsoa peiliin, koska täydellisen kumppanin kanssa oleminen saa meidät tuskallisen tietoiseksi omista kuvitelluista puutteistamme. Emme usko, että suhde voi kestää, koska emme koe ansaitsevamme mitään niin hyvää, emmekä tule koskaan itsekään riittämään täydelliselle puoliskolle.

Entä tiede? Onko meidät luotu olemaan ennemmin kaksin kuin yksin? Auttaisiko rakkauden biologisen kaavan ymmärtäminen? Rakkauden aivokemiallinen pohja on kirjoitettu hermoston viestimolekyyleihin, neuropeptideihin. Oksitosiini ja vasopressiini kytkeytyvät mielihyväkeskuksen toimintaan. Kun äiti ja pieni lapsi katsovat toisiaan, molempien aivot lainehtivat oksitosiinista. Sen tehtävä on varmistaa, että vanhemmat ja lapsi kiintyvät toisiinsa.

Sama neurokemiallinen koneisto käynnistyy myöhemmin, kun ihminen muodostaa ensimmäisiä rakkaussuhteitaan, aivot lainehtivat jälleen samasta oksitosiinista. Orgasmi on oikeastaan pelkkää oksitosiini ja dopamiini myrskyä. Kieli, jota varhaisin kokemamme hellyys käytti, otetaan uudelleen käyttöön.

Elämämme alkaa separaatiosta ja tuntuu kulkevat eteenpäin eroamisten jatkumona. Usein se voi tuntua aika yksinäiseltä. Yhteyden löytäminen toiseen on voimakas tarpeemme.

Woody Allenin uusimmassa elokuvassa tumma taiteilijamies sanoo eron hetkellä, kiitän sinua niistä hetkistä, jotka kanssani jaot, päästän sinut jatkamaan matkaasi ja toivotan sinulle kaikkea hyvää.

Miten oppisin ymmärtämään ja rakastamaan niin, että toivotan ihmiset avoimesti ja lämpimästi tervetulleiksi elämääni, kun he tulevat ja kun heidän on aikansa lähteä, en pyydä heitä jäämään, vaan kiitän ajasta, jonka sain heidän kanssaan viettää. Ketään ei voi omistaa, vain rakastaa.

Siskoni sanoo, en voi jättää kundikaveriani, koska en usko löytäväni samanlaista intohimoista rakkautta enää ikinä uudestaan kenenkään muun kanssa. Vaikka toisen kanssa on vaarallista, niin ilman häntä elämältä puuttuu tarkoitus. Rakas siskoni, annatko elämän tarkoituksesi toisen käsiin?

Ystäväni pohtii jättävänsä miehensä, koska tämä ei pysty täyttämään hänen tarpeitaan. Hänelle seksi on nopein tie yhteyteen ja suorassa suhteessa rakkauteen. Ilman sitä ei ole rakkauttakaan.

Jos ottaa vastuun omasta onnestan sekä omista tunteistaan ja tarpeistaan, ei tarvitse vaatia sitä muilta. Toisaalta näitä asioita voi oppia myös suhteessa. Mikään ei kasvata nopeammin kuin toinen, joka toimii peilinäsi ensimmäisenä aamulla, kun heräät ja viimeisenä illalla kun laitat hammaskiskon kitusiisi. Olen kuvitellut, että kaikki pitää kattaa valmiiksi, ennen kuin tapaa sen seuraavan oikean. Ehkä riittää, jos tapaisin jonkun, jonka kanssa vähän harjoitella olemaan paremmin. Jonkun, jonka kanssa rakastaa ihan vähän aidommin.

Viikonloppu kaupungissa

Ohjelmoimatonta, katkeamatonta ja spontaania aikaa, sitä on kesä. Lapsuuden suvet tuntuivat niin pitkiltä, kun päivät seurasivat toisiaan samankaltaisina ja niiden nimet menettivät merkityksensä. Oliko maanantai, viikonloppu vai 16. päivä, oli täysin samantekevää mökillä. Oli vain, uidaanko, ongitaanko, soitetaanko kitaraa vai paistetaanko lettuja. Kesä tuntui jatkuvan lähes ikuisesti.

Nyt on aikuisten kesä, kaksi viikkoa lomaa siellä, kaksi täällä, joka toinen viikonloppu häitä, talkoita ja sukulaisvierailuja. Koko ajan tiedän, mikä päivä on ja missä pitää olla huomenna. Kesä on aikataulutettu pätkittäiseksi tapahtumien listaksi, että ehtisi tehdä mahdollisimman paljon, nähdä mahdollisimman monta ja sitten se ei enää tunnukaan edes kesältä.

Vaikka almanakassani lukee 3.7. kohdalla unohtumaton kesäpäivä landella, se ei toteutunutkaan, vaikka olin tilannut. Iänikuisen maalaisviikonlopun sijaan tulinkin kesäiseen Stadiin perjantaina veljen kyydillä ja sain huomata olevani kaupunkilomalla Kalliossa. Mikä parasta, sain yöpyä omassa sängyssäni! Ei mitään suunniteltua, ei mitään aikataulua, eikä velvollisuuksia kenenkään suuntaan, oli vaan spontaania aikaa ja Kesä-Helsinki, joka tarjosi kauneimman poskensa.

Kuuntelin laskevan auringon kultaisessa valossa rytmimusaa ja halasin tielle osuvia hymyileviä tuttuja. Pyörällä tukka takana ajoin hyräillen seuraavaan baariin juomaan pullo-olutta ja halaamaan hymyileviä tuntemattomia.

Karhupuistossa kahvit ison varjon alla, Lambruskoa omalla sohvalla, siistissä kämpässä ja keskustelua vanhan ystävän kanssa kymmenen vuoden perspektiivillä. Berliiniläisittäin sunnuntaibrunssilla saksaksi rakkaan ystävän kanssa, taustalla Suomi-iskelmä. Sikin sokin sekalaisia kavereita saman sohvapöydän ympärillä ja kolme litraa kahvia! Liian pitkiä katseita viereisiin pöytiin, samalla röyhkeydellä kuin vain ulkomailla uskaltaisin. Hei vain komea!

Sateen satuttua pysähdyin odottamaan random porttikongiin, nyt minulla ei ole kiire minnekään. Ei tarvitse päästä nopeasti ja kuivana seuraavaan hetkeen. Tarkoitus kun ei ole olla tehokas, vaan elää ja hengittää tässä ja nyt.

Suunnittelematonta aikaa, kuten kaupunkilomalla konsanaan. Jokainen hetki on elämys sinällään. Seuraavan tuntemattoman kulman takana väijyy potentiaalinen kesän suloisin spontaani hetki. Miten säilyttää tämä tunne? Että joka aamu herään päivään, joka on täynnä mahdollisuuksia.

Pöö!

Sinut on nähty, voit tulla esiin. Näen, miten häntäsi pilkistää sieltä kaapista. Oma mörköni, olet nyt virallisesti olemassa. En aio enää juosta sinua karkuun, vaan aion istua hiljaa paikallani, odottaa, että astut esiin ja kohdata sinut. Vaikka olen kauhuissani, aion vaan istua tässä ja katsoa sinua silmästä silmään.

En tunne sinua, enkä tiedä vielä onko sinulla minulle joku viesti. Mutta tämän päivän askel on otettu, sinut on nähty. Voit tulla kiltisti esiin, en enää aio juosta karkuun. Istun vaan ja odotan tässä.

On miljoona syytä, miksi olen yksin. On niin helppo piiloutua kiireiden taakse. Minua odotetaan jo muualla, olen korvaamaton työssäni, aina on tärkeämpää olla jossain muualla kuin ottaa riski ja rakastua. On tärkeämpää hoitaa muita kuin ottaa vastuu omasta rakastumisesta. On niin pelottavaa päästää toinen lähelle, niin lähelle, että se näkee kaikki minun pilkkuvirheet. Joten, en koskaan tapaa ketään. En ehdi. Olen niin tärkeä, olen niin kiireinen, olen niin huolehtiva – olen niin pelkuri.

Tosi asiassa minä pelkää. Olen kauhuissani. Mitä jos en koskaan löydä ketään, joka täyttäisi kaikki vaatimukseni? Mitä, jos löydänkin, ja kaikkein pelottavinta se rakastaakin minua takaisin. Sitten minulla olisi kaikki, mitä halusin, kaikki mitä tarvitsen, entä jos en sittenkään tule onnelliseksi? Sitten minun pitäisi ottaa vastuu omasta onnestani.

Ja mitä jos kaikki meneekin hyvin, mutta miten minä voisin pitää niin ihanan rakkauden? Miten voin olla sen täydellisen oikean rakkauden arvoinen, joka päivä – ikuisesti on tosi pitkä aika olla ihana ja rakastettava. Mitä jos saan lapsia, lihon ja herraties muutun? Miten kauheaa se sitten on, jos minut hylätään? Sitten kun olen rupsahtanut ja jonkun äiti, miten minä sitten sen kestän, jos en nytkään meinaa.

Olen paennut pelkojani töihin, muiden murheiden kantamiseen, toisten asioiden hoitamiseen ja maailman pelastamiseen. Kaikkeen mikä on ”tärkeämpää” kuin minun rakkauteni. Nyt myönnän. Olen pelkuri. Ja siksi vihaan eniten vastaantulevissa ihmisissä pelkuruutta, en voi sietää sitä muissa. (edel. kirjoitukseni: Halveksun pelkuruuttasi)

Olen käynyt laskuvarjohyppykurssit ja matkustanut maailman vaarallisimmissa kaupungeissa, sukeltanut iltahämärässä haiden kanssa ja pakottautunut esiintymään tuhansille ihmisille. Koska minähän en pelkää! En ketään, enkä mitään. Olen kieltänyt pelkoni tai tehnyt kauhistuttavia asioita voittaakseni pelkoni.

Nyt myönnän, olen juossut karkuun isoa mörköä. Olen vältellyt ja paennut aika kauan. Mutta nyt aion katsoa pelkoani suoraa silmiin. Haluan ottaa selvää ovatko ne keltaiset vai vihreät ja tarkistaa, onko pelollani soikeat iirikset. En aio voittaa sitä, en kontrolloida sitä tai ottaa sitä haltuuni. Aion pysähtyä kohtaamaan pelkoni ja katsoa sitä silmiin. En halua enää paeta, vältellä tai juosta karkuun. Istun tässä ja odotan. Ja kauhusta kankeana toivon, että mörköni varjo saa sen näyttämään suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Raikas tuoksu

Sateinen on kaupunki on jotenkin elokuvallinen. Mainosvalojen heijastukset märkien katujen pinnoilla, ihan kuten jäähyväiskohtauksissa. Bussin ikkunan pisaroiden läpi maailma näyttää kauniisti värikorjaillulta tarinalta, jossa on nokkela juoni. Sataisipa mieleeni yhtä raikkaita kuuroja virkistämään tunkkaista näkökulmaa omasta pölyisestä tiestäni. Tulisipa sade ja tulvisi kaikki kaivot, puhdistuisi omat ajatukset.

Ensimmäinen, viimeinen, ainutkertainen ja täydellinen

Etukäteen suunnitellut elämän viimeiset kalskahtavat aina himpun verran turhan kohtalokkailta minun makuuni. Viimeinen tupakka, viimeinen hidas, viimeinen ilta vapaana, se ihan oikeeesti hei viho viimeinen syrjähyppy. Samalla tavalla paineisen luonteen saa ne ihan ensimmäiset kerrat, joita saa vain sen yhden ja sen on oltava se merkittävä. Ensimmäinen suudelma tai piipahdus lakanoiden välissä, ensivaikutelmasta nyt puhumattakaan. Samaan kategoriaan niputtaisin ainutkertaisen. Se viittaa täydellisyyteen ja valitettavan harvoin kaikkia muuttujia voi kontrolloida täydellisesti, mikäli kyseessä ei ole laboratorio-olosuhteet. Harva asuu laboratoriossa ja vielä harvempi sellaisessa menee naimisiin.

Minua pyydettiin ensimmäistä kertaa kaasoksi. Olin mielissäni saamastani luottamuksenosoituksesta ja keksin mainion idean polttareiden teemaksi. Itsetyytyväisyyteni keskellä minulle tuli mieleen hetki viime kesältä. Olin lähtenyt jo hoipertelemaan kotiin erään ystäväni polttareista, vaikka juhlakalu jäi vielä etsimään hänelle kuuluvia viimeisiä ja epäilemättä mieleenpainuvia jatkoja vapaana naisena.

Kotiin päästyäni jäin miettimään, miten morsio oli todennut tiiraillessaan vierasta lihaa, että ei kai pantterikaan pääse pilkuistaan, vaikka se rengastetaankin. Ymmärrän häntä, vaikka itse muistutan enemmän norjalaista metsäkissaa kuin savannien sapelihampaista saalistajaa, mutta en voinut olla ajattelematta, että pitäisi kai avioliiton silti tarkoittaa jotain. Vai olenko täysin naiivi ajatellessani, että häitä seuraavana aamuna herään katsomaan mieheni silmiin kokien syvää yhteenkuuluvuutta ja entistäkin syvempää rakkautta?

Epärealistiset odotukset tulevasta parisuhteesta sekä sitoutumisen syvyydestä ja oman salamarakastumisen suunnittelu menee jotenkin samaan kategoriaan täydellisten häiden ja viimeisen jäähyväissuudelman kanssa. Usein tuntuu, että todellisuuteni on dramaattisempaa kuin osasin edes villeimmissä unelmissani kuvitella. Miksi siis suunnitelmien orjallinen seuraaminen olisi jotenkin ikimuistoista? Ja mikä edellyttää, että vain täydelliset hetket muistetaan? Ja voiko muka omaa tulevaisuutta ihan aidosti suunnitella? Entäs, kuka siitä oikein vastaa, jos elämä ei sujukaan suunnitelmien mukaan. Ellei… Entä, jos rakastuisinkin laboratoriossa? Vielä parempaa, kaasona järjestän ikimuistoiset häät ystävälleni laboratoriossa, jossa myös samalla rakastun. Kaikki voittaa. Ja muistaa.